En tiedä onko mulla vatsatauti vai mikä mutta olo on aivan kamala.Piti tänään käydä koululla,salilla ja siivoamassa,tehdä anatomian tehtäviä mutta tuskimpa mitään mistään tulee.Äitee vei pojat aamulla hoitoon,mä hengasin tuolla vessassa enkä uskaltanut lähteä mihinkään.Ja sama meno jatkuu edelleen.Hyvin alkoi ainakin dietti kun ei mikään pysy sisällä.;) Vedin 250g rahkaa+1,5dl sokton mustikkakeittoa+20g kaurahiutaleita aamupalaksi,hieman fiksailin tuota oikean ruokavalion mukaista aamupalaa koska en usko että olisin pystynyt puuroa vetää napaani isoa satsillista...
Nyt pitäisi ehkä hieman levätä,saada opettaja kiinni ja siirtää meidän tapaamistamme,tehdä anatomian tehtäviä...Toivon että ei tarvitsisi hakea saikkua huomiseksi,en meinaan pysty missään terkkarissa istua jos olo on tälläinen(juu,voinhan mä siellä vessassa päivystää).Hieman kuumeinenkin olo jo on.Onneksi vasta keskiviikkona on sellaisia tunteja joissa mun on pakko olla.Peukut pystyy että siihen mennessä olen terve.
Mä olen täällä nostanut verenpaineita taas noiden Hesarin jne artikkeleiden vuoksi.En ymmärrä miksi mulla on aina pakonomainen tarve ryhtyä kahlaamaan keskustelua jostain artikkelista läpi kun tiedän sen että jossain vaiheessa pamahtaa.
Ensimmäinen tälläinen artikkeli oli Hesarin artikkeli Helsingin puistoissa lojuvista huumeruiskuista.
Okei,on myös mun mielestä kuvottavaa että tälläisiä on,entä jos lapsi vaikkapa löytää ruiskun ja tökkää itseään sillä.Todella vastenmielistä ja pistää vihaksi.Miksi niitä on niin vaikea viedä roskikseen/vinkkiin tai tuhota edes se neulaosa siitä?Ehkäpä on niin sekaisin että ei ymmärrä tehdä tätä mutta luulen että suurin syy on yksinkertaisesti välinpitämättömyys.
Mutta kun lukee tota keskustelu osiota aiheesta niin saa hyvin sellaisen kuvan että monien mielestä kaikkien kaikkien nistien pitäisi kuolla HIViin/yliannostukseen,Vinkin kaltaisia toimipisteitä ei saa olla,kaikki viedään ladon taakse ja lopetetaan.
Varsinkin Vinkin toimintaa,siis puhtaiden "värkkien" jakamista kritisoidaan eikä ymmärretä tätä laajassa mittakaavassa.Eli siis vinkin tehtävänähän on verisairauksien vähentäminen,ei niinkään narkkareiden yllyttäminen.Ja tosissaan se HIV ei leviä vain nistien keskuudessa...On moniakin eri esimerkkejä siitä miten se leviää ihan tavan kansan keskuudessa,ei voida puhua vain "narkomaanien taudeista".Ja paljonko uusia HIV/C-hepatiitti tartuntoja tulisi lisää jos uusia neuloja ei saisi vaan joutuisi käyttämään vaikkapa jonkun tutun vanhaa,useaan kertaan käytettyä,neulaa?Ja montako vastuutonta tyttöä/naista/miestä eksyy tälläisen ihmisen kanssa sänkyyn,kun eihän nykyisin erota enään päihdeongelmaista (välttämättä) ulkonäöltä.Sehän voi olla vaikkapa se herrasmies,hyvin palkattu,puku päällä ja fiksun oloinen.
En oikeastaan viitsi aivan suoraan kirjoittaa mitä ajattelen tästä asiasta,jonkun verran sensuuria täytyy olla.;)
Toinen artikkeli,tai lähinnä keskustelu siitä,joka nostatti verenpaineita; Hoitohenkilökunnan asenteet vievät potilaat lepositeisiin.
Jahas,näinkö on?Eikö nykyisin/kaikkialla se olekkaan lääkäri joka arvioi näiden tarpeen ja anna luvat lepareiden laittoon?Tässä,varsinkin keskustelussa,annetaan ymmärtää että se nimenomaan on hoitajien päättettävissä ja että muitakin mahdollisuuksia olisi.No minun ymmärtääkseni leparit ovat se viimeinen mahdollisuus,kun ei ole muita keinoja.Kun potilas on vaaraksi itselleen tai ympäristölle.
Vai miten muut toimisivat harhaisen,aggressiivisen ihmisen kanssa jolla on (tästä johtuen) älyttömät voimat?No tietenkin voisi palkata muutaman bodarin istumaan tälläisen henkilön päälle pitkäksi aikaa.;)
Itselleni ei ole vielä tullut vastaan tilannetta jossa lepareita olisi käytetty syyttä,varsinkaan ensimmäisenä vaihtoehtona (kuten muutama on antanut ymmärtää).En voi tietenkään sanoa että tälläistä ei olisi ollut mutta en jaksa/halua uskoa että olisi kovin yleistä.Ja kun tuolla mainittiin että potilaat eivät tykkää lepareista jne.No,kukapa tykkäisi?Mutta jos ei ole oikeasti vaihtoehtoja.Nämä ko ihmiset saattavat olla myös sitä mieltä että ovat täysin terveitä,ihan ilman mitään syytä pakkohoidossa...Juu,niinhän se menee.Ja sellainen maininta että ketään ei jätetä lepareihin yksin,noilla psykan osastoilla on sellainen käytäntö että yksi hoitaja vuorossa on aina "leparivahti".Toisinsanoen yhden hoitajan koko työaika menee tähän.En sitten tiedä että onko se niin että tälläisissä tapauksissa hommataan lisävoimaa henkilökuntaa vai onko se sitten pois muiden potilaiden hoidosta?
Keskustelupalstoilla saa lähinnä karvat nousemaan pystyyn nämä "kyllä minä tiedän,olen kerran käynyt sairaalassa ja nähnyt"-tyypit.Parasta asiantuntevuutta vaikka ei ole mitään kokemusta työskentelystä hoitoalalla,siitä todellisuudesta mitä se on.Ja jos joku hoitoalan ammattilainen erehtyy kommentoimaan niin saa kunnon kivityksen,koska mehän kaikki ollaan ihan paskoja eikä tiedetä mistään mitään.Mitenkään yleistämättä. ;) Miksiköhän nämä "kaiken tietävät" sitten eivät itse suuntaudu hoitoalalle,kun kerran osaisivat korjata kaikki vääryydet sekä tietävät kaikesta kaiken?
Hoitoalalla on työssä oikeita mätäpaiseita,niin kuin joka alalla.Se on kuitenkin marginaalisen pieni ryhmä.On tässä paljon muutakin pielessä kuin palkkaus ja päävammaiset hoitajat.Olen varmaankin siitä aikaisemminkin kirjoittanut,ainakin entiseen blogiini.Se oli sitä aikaa kun olin sitä mieltä että en todellakaan palaa enään ikinä hoitoalalle ja haukuin alan ihan pystyyn.Onhan se totta että työilmapiirit on suurimmalti osalta perseestä,hoitohenkilökuntaa liian vähän,kaikkia resursseja liian vähän,hallinnollisia ongelmia jne jne jne.On tässä kuitenkin jotain hyvääkin.Eli koen hoitoalan olevan osittain kutsumusammatti,vaikka sitä kutsumusta ei voikkaan syödä (olikohan tuo Tehyn iskulause jossain ;D ).
Jospa mä vaikka menisin nyt pienelle levolle,ei tästä tule yhtään mitään.Paleltaa ja iho tuntuu kuumalta,taitaa kuume nousta.:/
Cattinen on kahden pienen pojan äiti.Minimo on eskarilainen ja Minimii täyttää syksyllä 2vuotta. Catin ura kotiäitinä päättyi elokuussa ja alkoi sitten koulun tahkoaminen.Ehkäpä tässä joskus valmistuukin vielä...Meiltä löytyy kotoa myös rautaa rakastava Karvanaama. Blogi käsittelee kokonaisvaltaisesti meidän elämää sekä kaikkia kiinnostuksen kohteitani.Alunperin blogin piti olla vain treeni/terveysblogi mutta kuten sanottu;tämä ei pysynyt oikein käsissä.:P
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hajatelma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hajatelma. Näytä kaikki tekstit
maanantai 23. elokuuta 2010
lauantai 21. elokuuta 2010
Vapautus
Kohta se alkaa,vielä muutama tunti.Ensimmäinen lapsivapaa vuorokausi sitten kesäkuun!Ette arvaakkaan kuinka hyvään väliin tulee,tätä on odotettu.Aijon kyllä ottaa tästä taas kaiken irti.Musta on hevonpjaskaa kun jotkut väittävät että eivät odota sitä että saavat omaa aikaa,lapset lähtevät vaikkapa mummulaan yökylään.Äidit jaksavat syyllistää toisiansa minkä kerkiävät.Ainakin itse voin myöntää että nautin ajasta ilman lapsia,latailen akkuja jotta jaksaisin taas venyttää pinnaa(sitä mitä mulla ei ole hetkeen enään ollut).
Koen tärkeänä oman ajan,sen että saan olla olemassa vain itselleni.Kukaan ei pyydä mitään,tappele,kiipeile kirjahyllyyn...Voin lähteä ulos ovesta ilman että huolehdin muksut mukaan tai pyydän joltakulta että voinko mä nyt käydä vaikka kaupassa.Tarvitsisin tälläisiä hetkiä paljon useammin kuin olen saanut.Jotkut ihmiset nyt vain kaipaavat enemmän yksinäisyyttä kuin toiset.Itse olen aina nauttinut yksinolosta,ihan pienestä pitäen.Itseasiassa tarvitsen sitä,ilman hetkeä ihan itseni kanssa en jaksaisi kovin pitkään.Nytkin on jaksamisen raja tullut aikapäiviä sitten vastaan.
Sain Minimon todella nuorena.En itseasiassa ole edes ehtinyt asumaan yksin kuin muutaman kuukauden.Hieman ristiriitaiset tunteet tätä asiaa kohtaan.Päivääkään tuo mukulan kanssa en vaihtaisi pois(no okei,on tuossa muutamia päiviä mahtunut joukkoon kun ilomielin olisin jättänyt ne väliin) mutta silti on asioita jotka olisi ehkä pitänyt kokea...Tavallaan odotan sitä että pojat ovat isompia,saan sitten tietynlaista vapautta.Esimerkiksi lähteä vaikka lenkille ilman että tarvitsee olla lapsenvahti tai ottaa pojat mukaan.Sellaista suunnittelematonta elämää,tai oikeastaan hetkiä.Ihan perusjuttuja jotka ovat monelle lapsettomalle itsestään selvyyksiä;käydä yksin kaupassa extempore jne.Pienten lasten vanhemmilla ei yleensä ole tälläisiä mahdollisuuksia (paitsi jos on innokas puoliso...).
Onko väärin haaveilla tälläisestä?Kun mielestäni se ei tarkoita sitä että en nauttisi tästä ajasta kun pojat ovat pieniä.Eikä se tarkoita sitä että en rakastaisi lapsiani.Olen saanut joskus osakseni hieman järkyttyneitä katseita kun olen täräyttänyt tämänkaltaisen ajatuksen ilmaan.Tai esimerkiksi sen että sitten kun pojat ovat isoja niin ei tarvitse huolehtia kuin omista sotkuistaan,ostan valkoisen sohvan...Eikai se ole väärin että näkee tulevaisuudenkin valoisana,ei ole luonut omaa elämäänsä ainoastaan lasten ympärille?;)
En osaa kyllä kaivata sitä että en ehtinyt ennen lapsia baareilemaan,hengailemaan ystävien kanssa...Itseasiassa opiskelustakaan en tiedä.Uskon että motivaatio on ainakin itselläni enemmän kohdallaan nyt kun on lapsia.Ajankäytön suunnittelee paljon tarkemmin,rima on korkeammalla.Tavoitteena on ihan oikeasti suorittaa tietyt kurssit,päästä koulu loppuun ajallaan.Itse ainakin olen oppinut itsekuria viime vuosina,on kasvanut selkäranka,sellaista ei MINULLA ollut ennen lapsia.
Toki ehkä oma jaksaminen olisi parempi jos ei olisi lapsia huollettavana,niitä läksyjä voisi tehdä aikaisemmin kuin yöllä,aamuisin ei tarvitsisi herätä kolmea tuntia aikaisemmin kuin koulu alkaa...Eikä koulusta olisi hirveää kiirettä hakemaan kotiin väsyneitä,nälkäisiä ja kiukuttelevia lapsia.;) Voisi käydä salilla,kahvilla opiskelukavereiden kanssa,osallistua ylimääräisiin projekteihin,oppilaskemuihin...
*huokailee* Nyt on siis kouluviikko takana ja oikein positiiviset fiilikset kyllä jäi.Luokkailaiset vaikuttavat kivoilta,olen kyllä huomannut jo tietynlaisia ryhmittymiä sekä sen että joillain on hieman skismaa keskenänsä.Yritän pysyä tälläisistä taka-alalla,olla ystävällinen kaikkia kohtaan.Tahdon että itselleni koulu on mukava paikka,sellainen jonne menee mielellään eikä niin että tiedostaa koko ajan sen että joku katsoo nenänvarttaan pitkin...On siellä persoonia joiden kanssa uskon tulevani paremmin toimeen kuin toisten kanssa.Ainahan niin on.
Onneksi ketään nyt tuossa luokassa ei suorastaan syrjitä,ainakaan en ole huomannut sellaista.On inhottavaa tulla tavallaan keskenkaiken johonkin ryhmittymään,kun kaikki ovat jo luoneet omat suhteensa toisiinsa,ystävystyneet,on ollut omat konfliktinsa.
Sama juttu on aina kun menee uuteen työpaikkaan.Sitä toivoo saavansa neutraalin aloituksen,eikä niin että joku kertoo heti aluksi että "tuon kanssa sitten ei kannata tehdä töitä,tuo on tuollainen paskanjauhaja,tuo muuten vain huono"...Siitä välittyy niin negatiivinen kuva,itsekkin alkaa varomaan sanojansa.:(
Jeps,kaipa pitää hieman alkaa siivoilemaan ja katsoa sitten mitä päivä tuo tullessaan.:) Toivon että osataan karvaturvan kanssa olla tappelematta.;D
Koen tärkeänä oman ajan,sen että saan olla olemassa vain itselleni.Kukaan ei pyydä mitään,tappele,kiipeile kirjahyllyyn...Voin lähteä ulos ovesta ilman että huolehdin muksut mukaan tai pyydän joltakulta että voinko mä nyt käydä vaikka kaupassa.Tarvitsisin tälläisiä hetkiä paljon useammin kuin olen saanut.Jotkut ihmiset nyt vain kaipaavat enemmän yksinäisyyttä kuin toiset.Itse olen aina nauttinut yksinolosta,ihan pienestä pitäen.Itseasiassa tarvitsen sitä,ilman hetkeä ihan itseni kanssa en jaksaisi kovin pitkään.Nytkin on jaksamisen raja tullut aikapäiviä sitten vastaan.
Sain Minimon todella nuorena.En itseasiassa ole edes ehtinyt asumaan yksin kuin muutaman kuukauden.Hieman ristiriitaiset tunteet tätä asiaa kohtaan.Päivääkään tuo mukulan kanssa en vaihtaisi pois(no okei,on tuossa muutamia päiviä mahtunut joukkoon kun ilomielin olisin jättänyt ne väliin) mutta silti on asioita jotka olisi ehkä pitänyt kokea...Tavallaan odotan sitä että pojat ovat isompia,saan sitten tietynlaista vapautta.Esimerkiksi lähteä vaikka lenkille ilman että tarvitsee olla lapsenvahti tai ottaa pojat mukaan.Sellaista suunnittelematonta elämää,tai oikeastaan hetkiä.Ihan perusjuttuja jotka ovat monelle lapsettomalle itsestään selvyyksiä;käydä yksin kaupassa extempore jne.Pienten lasten vanhemmilla ei yleensä ole tälläisiä mahdollisuuksia (paitsi jos on innokas puoliso...).
Onko väärin haaveilla tälläisestä?Kun mielestäni se ei tarkoita sitä että en nauttisi tästä ajasta kun pojat ovat pieniä.Eikä se tarkoita sitä että en rakastaisi lapsiani.Olen saanut joskus osakseni hieman järkyttyneitä katseita kun olen täräyttänyt tämänkaltaisen ajatuksen ilmaan.Tai esimerkiksi sen että sitten kun pojat ovat isoja niin ei tarvitse huolehtia kuin omista sotkuistaan,ostan valkoisen sohvan...Eikai se ole väärin että näkee tulevaisuudenkin valoisana,ei ole luonut omaa elämäänsä ainoastaan lasten ympärille?;)
En osaa kyllä kaivata sitä että en ehtinyt ennen lapsia baareilemaan,hengailemaan ystävien kanssa...Itseasiassa opiskelustakaan en tiedä.Uskon että motivaatio on ainakin itselläni enemmän kohdallaan nyt kun on lapsia.Ajankäytön suunnittelee paljon tarkemmin,rima on korkeammalla.Tavoitteena on ihan oikeasti suorittaa tietyt kurssit,päästä koulu loppuun ajallaan.Itse ainakin olen oppinut itsekuria viime vuosina,on kasvanut selkäranka,sellaista ei MINULLA ollut ennen lapsia.
Toki ehkä oma jaksaminen olisi parempi jos ei olisi lapsia huollettavana,niitä läksyjä voisi tehdä aikaisemmin kuin yöllä,aamuisin ei tarvitsisi herätä kolmea tuntia aikaisemmin kuin koulu alkaa...Eikä koulusta olisi hirveää kiirettä hakemaan kotiin väsyneitä,nälkäisiä ja kiukuttelevia lapsia.;) Voisi käydä salilla,kahvilla opiskelukavereiden kanssa,osallistua ylimääräisiin projekteihin,oppilaskemuihin...
*huokailee* Nyt on siis kouluviikko takana ja oikein positiiviset fiilikset kyllä jäi.Luokkailaiset vaikuttavat kivoilta,olen kyllä huomannut jo tietynlaisia ryhmittymiä sekä sen että joillain on hieman skismaa keskenänsä.Yritän pysyä tälläisistä taka-alalla,olla ystävällinen kaikkia kohtaan.Tahdon että itselleni koulu on mukava paikka,sellainen jonne menee mielellään eikä niin että tiedostaa koko ajan sen että joku katsoo nenänvarttaan pitkin...On siellä persoonia joiden kanssa uskon tulevani paremmin toimeen kuin toisten kanssa.Ainahan niin on.
Onneksi ketään nyt tuossa luokassa ei suorastaan syrjitä,ainakaan en ole huomannut sellaista.On inhottavaa tulla tavallaan keskenkaiken johonkin ryhmittymään,kun kaikki ovat jo luoneet omat suhteensa toisiinsa,ystävystyneet,on ollut omat konfliktinsa.
Sama juttu on aina kun menee uuteen työpaikkaan.Sitä toivoo saavansa neutraalin aloituksen,eikä niin että joku kertoo heti aluksi että "tuon kanssa sitten ei kannata tehdä töitä,tuo on tuollainen paskanjauhaja,tuo muuten vain huono"...Siitä välittyy niin negatiivinen kuva,itsekkin alkaa varomaan sanojansa.:(
Jeps,kaipa pitää hieman alkaa siivoilemaan ja katsoa sitten mitä päivä tuo tullessaan.:) Toivon että osataan karvaturvan kanssa olla tappelematta.;D
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Tunnustan;minulla on vakava riippuvuus...
Mun on nyt tunnustettava addiktioni;Kirjat ja lukeminen.
Olen ollut koukussa lukemiseen siitä asti kun opin lukemaan,eli 7vuotiaasta.Ahmin kirjoja,en osaa nautiskella niistä hiljakseen.Luen lähes pakkomielteisesti niin kauan kunnes kirja loppuu.Odotan kädet täristen jollekkin kirjalle jatko-osaa...
Luettujen kirjojen määrää en osaa sanoa,olisi kyllä ihan mielenkiintoista saada tietää se.Olen ensinnäkin nopea lukija ja kun koukutun kirjan maailmaan niin en osaa muuta tehdä.Keskittymiskykyni lukiessa on huippuluokkaa;en kuule enkä näe mitään muuta.Siirryn toiseen maailmaan,lumoudun jonkun muun mielikuvituksen tuotoksesta.
Tästä on ollut hyötyäkin,koulujutuissa.Pystyn keskittymään luettavaan tekstiin vaikka ympärillä olisi kamala hälinä,kokeisiin lukeminen ei tuota ongelmia;vaikka luen nopeasti niin muistan myös kaiken.
Kun oma elämä tuntuu liian rankalta niin on helppo paeta kirjallisuuteen.Näen tapahtumat mielessäni,itken ja nauran.Ihastun,rakastun,petyn,vihaan ja olen surullinen.Omat murheet tuntuvat kaukaisilta kun seilaa vaikkapa jossain 1800-luvulla tai maassa jota ei oikeasti edes ole.
Huonoja puolia tässä harrastuksessa on rahan meno sekä se,että kun luen niin kaikki muu jää tekemättä.Kotityöt seisovat,ajatukset harhailevat,kumppani jää usein vaille huomiota.Silti en voi lopettaa.Olen siis vakavasti riippuvainen.
Ihastun aika usein johonkin tiettyyn kirjailijaan ja luen yleensä hänen koko tuotantonsa(tietenkin mahdollisuuksien rajoissa).Olen kahlannut läpi niin klassikkoja kuin hömppääkin,kausittain.Nyt on menossa kevyemmän kirjallisuuden vaihe.
Ensimmäisiä kirjasarjoja jotka muistan lukeneeni on;Pikku vamppyyri,Neiti Etsivä,Viisikko,Sos,BSC...Sitten tuli 9v eteenpäin heppa-vaihe,eli luin kaikki kirjaston silloiset heppakirjat!:D Muistan myös elävävästi Hullu luokka-kirjasarjan joka oli todella hauska.Välillä tekisi mieli lukea nuo uudelleen,tosin voi olla että eivät enään niin koukuttavia olisi...;)
Aikuisempana olen lukenut Steeleä,Haydeniä,Lehtolaista,Härköstä,Linnaa...Apua,oikosulku.Tosissaan niitä kirjoja joita olen lukenut on niin hirveästi!
Viime aikoina olen taas eksynyt kirjakauppaan.Ostan toki myös kirjoja kirpputoreilta,kaivan muiden varastoja ja lainaan kirjastosta.
Nyt kuitenkin oli pakkorako,en jaksanut enään odottaa.
Tässäpä saaliini;


Ensisijaiset kohteeni olivat nuo Meyerin kirjat.Olisin kyllä saanut ne lainaksi mutta en voinut vastustaa kiusausta.Nyt ne on mun <3 Muutama sananen.Olen siis Houkutuksen ehtinyt lukea ja nyt meneillään Uusikuu,olisikohan parisen kymmentä sivua jäljellä. Olen aivan lumoutunut!Okei,kirjoja lukiessa tulee välillä mieleen että minkäköhän ikäisille nämä kirjat ovat alunperin suunnattuja?Villi veikkaus on että 15-18vuotiaille tytöille.En osaa eritellä että mistä tuo tunne tulee vai olenko asettanut omaan mieleeni tietynlaiset kriteerit aikuisten sekä nuorten kirjoille.Olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä,onko kenellekkään muulle tullut tälläistä mielikuvaa. Kirjat on hyvin kirjoitettu,puuduttavia kohtia on todella harvassa.Olen ihastunut siihen kuinka Edwartin ja Bellan suhdetta kuvataan,siihen kuinka raastavaa rakkaus voi olla.Niin ja kyllä varmaan kaikki muutkin ovat aina pitäneet vamppyyrejä seksikkäinä olentoina?Vaarahan aina kiehtoo... ;D
Tässä kuva vielä kirjahyllystä.Kirjoja on tämän lisäksi liinavaatekaapissa,poikien huoneessa,sängynaluslaatikossa,varastossa,lainassa...Kirjanhan pois heittäminen ei tule kuuloonkaan,myyminen ei käy koska kirjan kohtaloa ei voi tietää,luopuminen...Niin,en vain pysty luopumaan kirjoista missään muodossa.Ne ovat mun aarteita! ;D
Onko meitä muita jotka ovat hurahtaneet täysin?Eksyvät usein siihen mystiseen maailmaan jonka kirjat tarjoavat?Meitä jotka jo lukemisen aloittaessa surevat sitä että se loppuu liian pian?
Olen ollut koukussa lukemiseen siitä asti kun opin lukemaan,eli 7vuotiaasta.Ahmin kirjoja,en osaa nautiskella niistä hiljakseen.Luen lähes pakkomielteisesti niin kauan kunnes kirja loppuu.Odotan kädet täristen jollekkin kirjalle jatko-osaa...
Luettujen kirjojen määrää en osaa sanoa,olisi kyllä ihan mielenkiintoista saada tietää se.Olen ensinnäkin nopea lukija ja kun koukutun kirjan maailmaan niin en osaa muuta tehdä.Keskittymiskykyni lukiessa on huippuluokkaa;en kuule enkä näe mitään muuta.Siirryn toiseen maailmaan,lumoudun jonkun muun mielikuvituksen tuotoksesta.
Tästä on ollut hyötyäkin,koulujutuissa.Pystyn keskittymään luettavaan tekstiin vaikka ympärillä olisi kamala hälinä,kokeisiin lukeminen ei tuota ongelmia;vaikka luen nopeasti niin muistan myös kaiken.
Kun oma elämä tuntuu liian rankalta niin on helppo paeta kirjallisuuteen.Näen tapahtumat mielessäni,itken ja nauran.Ihastun,rakastun,petyn,vihaan ja olen surullinen.Omat murheet tuntuvat kaukaisilta kun seilaa vaikkapa jossain 1800-luvulla tai maassa jota ei oikeasti edes ole.
Huonoja puolia tässä harrastuksessa on rahan meno sekä se,että kun luen niin kaikki muu jää tekemättä.Kotityöt seisovat,ajatukset harhailevat,kumppani jää usein vaille huomiota.Silti en voi lopettaa.Olen siis vakavasti riippuvainen.
Ihastun aika usein johonkin tiettyyn kirjailijaan ja luen yleensä hänen koko tuotantonsa(tietenkin mahdollisuuksien rajoissa).Olen kahlannut läpi niin klassikkoja kuin hömppääkin,kausittain.Nyt on menossa kevyemmän kirjallisuuden vaihe.
Ensimmäisiä kirjasarjoja jotka muistan lukeneeni on;Pikku vamppyyri,Neiti Etsivä,Viisikko,Sos,BSC...Sitten tuli 9v eteenpäin heppa-vaihe,eli luin kaikki kirjaston silloiset heppakirjat!:D Muistan myös elävävästi Hullu luokka-kirjasarjan joka oli todella hauska.Välillä tekisi mieli lukea nuo uudelleen,tosin voi olla että eivät enään niin koukuttavia olisi...;)
Aikuisempana olen lukenut Steeleä,Haydeniä,Lehtolaista,Härköstä,Linnaa...Apua,oikosulku.Tosissaan niitä kirjoja joita olen lukenut on niin hirveästi!
Viime aikoina olen taas eksynyt kirjakauppaan.Ostan toki myös kirjoja kirpputoreilta,kaivan muiden varastoja ja lainaan kirjastosta.
Nyt kuitenkin oli pakkorako,en jaksanut enään odottaa.
Tässäpä saaliini;
Ensisijaiset kohteeni olivat nuo Meyerin kirjat.Olisin kyllä saanut ne lainaksi mutta en voinut vastustaa kiusausta.Nyt ne on mun <3 Muutama sananen.Olen siis Houkutuksen ehtinyt lukea ja nyt meneillään Uusikuu,olisikohan parisen kymmentä sivua jäljellä. Olen aivan lumoutunut!Okei,kirjoja lukiessa tulee välillä mieleen että minkäköhän ikäisille nämä kirjat ovat alunperin suunnattuja?Villi veikkaus on että 15-18vuotiaille tytöille.En osaa eritellä että mistä tuo tunne tulee vai olenko asettanut omaan mieleeni tietynlaiset kriteerit aikuisten sekä nuorten kirjoille.Olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä,onko kenellekkään muulle tullut tälläistä mielikuvaa. Kirjat on hyvin kirjoitettu,puuduttavia kohtia on todella harvassa.Olen ihastunut siihen kuinka Edwartin ja Bellan suhdetta kuvataan,siihen kuinka raastavaa rakkaus voi olla.Niin ja kyllä varmaan kaikki muutkin ovat aina pitäneet vamppyyrejä seksikkäinä olentoina?Vaarahan aina kiehtoo... ;D
Tässä kuva vielä kirjahyllystä.Kirjoja on tämän lisäksi liinavaatekaapissa,poikien huoneessa,sängynaluslaatikossa,varastossa,lainassa...Kirjanhan pois heittäminen ei tule kuuloonkaan,myyminen ei käy koska kirjan kohtaloa ei voi tietää,luopuminen...Niin,en vain pysty luopumaan kirjoista missään muodossa.Ne ovat mun aarteita! ;D
Onko meitä muita jotka ovat hurahtaneet täysin?Eksyvät usein siihen mystiseen maailmaan jonka kirjat tarjoavat?Meitä jotka jo lukemisen aloittaessa surevat sitä että se loppuu liian pian?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
